Milano - night outreach


Auringonpaiste ja +12 asteen lämpötila ovat vaihtuneet sumuiseen, kalseaan iltaan. Puhelimen kello näyttää 21:05 kun odotamme Suomesta raahattuihin talvitakkeihimme kääriytyneinä hotellin edessä kyytiä. Aiemmin samana päivänä tapaamamme järjestön työntekijä poimii meidät autoonsa ja suuntaa kohti Milanon eteläpuolta. Auton lattialla on korissa termareita täynnä kuumaa teetä, yksittäispakattuja keksejä sekä järjestön käyntikortteja. Työntekijä kertoo meille että kaduille jalkautuvaa työtä on tehty jo vuosien ajan. Toiminnalla on selkeä ja suunnitelmallinen tavoite: saada yhteys tienvarsilla seksipalveluita myyviin naisiin ja tarjota heille tietoa järjestön ilmaisista palveluista. Lämpimän juoman ja keksien tarjoaminen toimivat hyvänä jäänmurtajana keskustelulle. Tärkeintä on jaksaa maltillisesti luoda luottamussuhde kadulla "työskenteleviin", jotta he kokisivat voivansa turvallisesti ottaa yhteyttä järjestöön ja pyytää apua. Järjestön kautta naisilla on muun muassa mahdollisuus päästä anonyymisti ja veloituksetta lääkärin tarkastukseen ja erilaisiin testeihin. 
(Kuva: DesJardins on Pxhere)

Sumu on niin paksua, että on vaikea erottaa edes edessä ajavan auton takavaloja. Pian olemme Milanon laidalla, eikä muuta liikennettä juurikaan näy. Ajamme lähes pilkkopimeässä sumua päin, ja päässämme pyörii lähinnä hämmentynyt kysymys, kuka nyt tänne tulisi seksiä ostamaan? Ympärillämme näkyy lähinnä peltoa ja varaston näköisiä rakennuksia. Järjestön työntekijä tuntee alueen kauttaaltaan ja tietää mille teille ajaa. Hän kehottaa meitä kiinnittämään huomiomme eteenpäin, sinne missä "tuli" on. Näemme edelleen pelkkää pimeyttä ja leijuvaa sumua, ja ihmettelemme silmiämme siristellen, mihin päin pitäisi katsoa. Sitten se näkyy: pienen pieni valon pilke, joka kasvaa auton liikkuessa lähemmäs. Valo on pieniä liekkejä, jotka palavat tynnyrissä tien reunassa, ja juuri auton suhahtaessa ohitse, tajuamme että liekkien luona seisoo pitkä ja kaunis nainen. Parin sekunnin päästä tästä on toinen "tuli", jonka ympärillä seisoo kaksi naista. Täydessä pimeydessä, keskellä sumua, "keskellä ei-mitään". Työntekijä ajaa edemmäs, jotta saa auton käännettyä ja pysäytettyä turvallisempaan paikkaan. Otamme teetermokset mukaan ja kävelemme juttelemaan naisille. He tuntevat työntekijän ja suhtautuvat hänen saapumiseensa silminnähden iloisesti. Meidät esitellään, kuulumisia vaihdetaan puolin ja toisin, työntekijä varmistaa, että naisilla on järjestön yhteystiedot. Ulkona on hyytävän kylmä, mutta naisilla on päällään hyvin vähän: vain pienen pienet alushousut, saappaat ja lyhyt takki. Sangossa palava tuli lämmittää hieman mutta savuttaa samalla suoraan naisten keuhkoihin. Meillekin tulee talvitakeissamme kylmä, ja toinen naisista kääntyy katsomaan hymyillen suoraan silmiin, ikäänkuin osoittaen, että meidän on nyt aika lähteä. Toivotamme naisille kaikkea hyvää ja palaamme takaisin autoon - me, joille lämpimään ja turvalliseen autoon poistuminen on ylipäätään mahdollista. Jatkaessamme matkaa, naiset vilkuttavat meille. Tuli alkaa pikkuhiljaa kadota pois näköpiiristä. Tämä ensimmäinen kohtaaminen painui mieleemme vahvasti.

(Kuva: torange.biz) 
Jatkamme autolla kiertelyä sumussa. Naisilla on omat vakiopaikkansa, joissa "työskentelevät", ja joista joutuvat maksamaan "vuokraa" "madamelle". Suurin osa kadulla kohtaamistamme naisista on kotoisin Nigeriasta. Näemme jonkin verran myös romanialaisia ja albanialaisia naisia, mutta heillä on omat tienvartensa toisella puolella aluetta. Tien reunoilla lojuu rikkinäisiä ja puolikuntoisia tuoleja, vesipulloja, sateenvarjoja ja roskia. Meille selitetään, että jos tuolin vieressä on sateenvarjo tai juomapullo, tietää että nainen on "töissä" mutta juuri sillä hetkellä asiakkaan kanssa. Osa "työskentelee" yksinään, jotkut pareittain. Järjestön työntekijä ymmärtää, että naisten hymyjen ja iloisten tervehdysten taakse kätkeytyy surua, pelkoa ja ahdistusta. Pitkän työkokemuksensa ansiosta, hänellä on paljon tietoa ja ymmärrystä kaduilla tapahtuvasta valtapelistä, tarkkailusta ja uhkailusta. Keskinäinen kilpailu ja valtasuhteet linkittyvät muun muassa "valittujen" naisten ("petit madamejen") harjoittamaan tarkkailuun ja varsinaiselle "madamelle" raportoimiseen. Kaduilla tapahtuvaa selviytymistaistelua monimutkaisine sääntöineen on vaikea ymmärtää ilmiöön hyvin perehtyneenäkin. 
Koska suurimmalla osalla on Italiaan oleskelulupa, heidän ei tästä syystä tarvitse pelätä poliisia. Usein poliisiauton saapuminen aiheuttaa kuitenkin ns. joukkopakenemisen paikalta koska viranomaisia ei pidetä luotettavina. Naiset eivät lähes koskaan raportoi kohtaamaansa väkivaltaa poliisille. On tärkeää muistaa, etteivät ihmiskaupan uhrit ole välttämättä koskaan elämässään voineet luottaa virkavaltaan. Tämä tuottaa haasteita sekä auttamistahoille että ihmiskaupparikosten tutkinnalle. 

Pohdimme ääneen sitä, miten naiset pääsevät "työvuoron" jälkeen, yön pikkutunteina, takaisin majapaikkaansa. Meille kerrotaan, että jotkut lähtevät junalla Milanoon tai muihin lähikaupunkeihin, joissa majailevat. Yön viimeinen juna lähtee melko pian puolen yön jälkeen, eikä "madamen" asettama "tavoite" ansaittavasta rahasta ole tuolloin välttämättä täyttynyt. Tällöin kuvioon astuu "Papa giro". "Papa girot" ovat italialaisia, yleensä vanhempia, yksinäisiä mieshenkilöitä, jotka kokevat jonkinlaista tarvetta olla avuksi pääasiassa nigerialaisille naisille. He eivät välttämättä ole olleet seksipalveluiden asiakkaina mutta ovat tavanneet naiset öisillä kaduilla. "Papa giro" saattaa ostaa naisille esimerkiksi puheaikaa puhelimeen tai uusia vaatteita. He osallistuvat - joskin ehkä asiaa täysin ymmärtämättään - omalla tavallaan seksiperäisen ihmiskaupan käytännön järjestelyihin, kuljettamalla naisia öisin heidän "vuokraamilleen" tienpätkille ja hakemalla heidät pois "työskentelyn" jälkeen. 

(Kuva: Unknown on Pxphere) 

Sensitiivisyys ja pitkäjänteisyys ovat työntekijöiden tärkeimpiä työvälineitä. Osa naisista on tuttuja jo vuosien takaa. Jotkut eivät ole koskaan ottaneet yhteyttä sopiakseen lääkärikäynnin tai pyytääkseen apua, mutta työntekijät jaksavat silti viikottain pysähtyä heidän luokseen lyhyen keskustelun ajaksi. Moralisointi ja painostaminen rikkovat helposti luottamuksen, jonka vuoksi työntekijät kohtelevat naisia heidän rajojaan kunnioittaen. Sen lisäksi, että ihmiskaupan uhrien fyysisiä ja henkisiä rajoja rikotaan jatkuvasti, seksityö on vahvasti stigmatisoitua. Naiset elävät Italiassa myös maahanmuuttajina (erilaisilla oleskelulupastatuksilla) eli yhteiskunnan "toisina", joiden osallisuuden paikat ovat hyvin rajalliset. Lyhyetkin arvostavat kohtaamiset, joissa henkilö tulee nähdyksi omanlaisenaan ihmisenä, voivat eheyttää.

Järjestö ei tee etsivää työtä viikonloppuisin, koska tuolloin seksipalveluiden kysyntä on suurinta, vaan kohtaa naisia mieluummin hiljaisempina arkipäivinä ja -öinä. Järjestön työntekijät kunnioittavat naisten omaa aktiivista toimijuutta ja heistä itsestään lähtevää muutosta. Järjestölle on tärkeää saada naiset ymmärtämään, että heillä on vaihtoehtoja ja mahdollisuus saada ammattilaisten tukea näiden vaihtoehtojen tavoittelussa. Ensimmäiseksi on kuitenkin jätettävä taakse tienvarsi, "madame" ja velkaa perivät ihmiskauppiaat. Tämän päätöksen tekeminen, tai siinä pysyminen, ei kuitenkaan ole helppoa, sillä naisia kontrolloidaan jatkuvasti sekä fyysisellä että henkisellä väkivallalla. Järjestön työntekijät tiedostavat myös etsivän työn riskit, eivätkä puhu kaduilla turvakodin sijainnista tai yksityiskohtaisesti järjestön toimintamenetelmistä. "Soluttautujia" ja "madameja" on syytä varoa, minkä vuoksi kaikkien auttamisjärjestelmään haluavien kanssa tavataan henkilökohtaisesti, ennalta sovitussa paikassa. Tietoja turvakodin sijainnista tai siellä asuvista ei milloinkaan kerrota ulkopuolisille. 

Apua tarvitsevia on Italiassa aivan liikaa resursseihin nähden, joten suurin työpanos kohdistetaan heihin, jotka haluavat sitoutua auttamisjärjestelmään. Järjestön ideologiaan kuitenkin kuuluu käsitys, ettei koskaan ole liian myöhäistä kääntyä avun piiriin. Tämän vuoksi kaduille jalkautuvaa työtä jaksetaan tehdä vuodesta toiseen, luottaen siihen, että teellä ja kekseillä alkanut kuulumisten vaihto voi viedä lopulta johonkin suurempaan: uuden elämän alkuun. 

Kalsean yön kierros kaupungin laitamien sumuisilla, kilometrien pituisilla teillä on meidän osaltamme ohi. Hotelliin palattuamme pohdimme kohtaamiamme asioita. Päällimmäisenä tunteena on huolensekainen suru siitä, millaisissa oloissa ihmiskaupan uhrit päivittäin "työskentelevät". Pilkkopimeällä kadulla, hyytävän kylmässä ilmassa, täysin ilman minkäänlaista turvaa. On ihailtavaa, miten paljon aikaa ja voimavaroja Fondazione Somaschin ammattilaiset käyttävät ihmiskaupan vastaiseen työhön!

Mikäli haluat tietää aiheesta lisää, suosittelemme sinulle seuraavia videoita:


On the Road:
https://www.theguardian.com/world/ng-interactive/2017/nov/24/on-the-road-living-and-working-on-the-italian-road-of-love

One woman's story of sex slavery in Italy: https://www.sbs.com.au/news/dateline/article/2018/04/10/one-womans-story-sex-slavery-italy

Aljazeera (Italiassa): https://www.youtube.com/watch?v=bBuLnVbaNAg&vl=su
Aljazeera (Nigeriassa): https://www.youtube.com/watch?v=xw-aaFPLOdw



In English:

Now the sunshine and +12 degrees are gone and it has turned into a bleak, foggy evening. We are standing in front of our hotel, wrapped in our heavy winter coats that we brought with us from Finland, and wait for our ride. The time on our iPhone screens is 21:05. One of the staff members from Fondazione Somaschi arrives with his car and picks us up. We drive towards the south side of Milan. On the back seat there's a basket filled with thermos bottles, single-packaged biscuits and Fondazione Somaschi's business cards. While driving, the employee explains to us that the outreach (work) has already for several years been a significant way of approaching. The purpose of it/this is to connect with the people who are "working" on the streets and to tell them about the free services, such as a medical check ups and blood tests, that the organisation offers. A hot tea and biscuits work as an "ice-breaker" when trying to start a conversation with the women. The employees understand that it takes a lot of time to build a confidential relationship with these women, and it can take months, even years, before they feel secure enough to contact the organisation and ask for help.

The blanket of fog is so thick that we can hardly see the tail lights of the car in front of us. We are almost at the border of Milan and the traffick gets even more quiet. We are driving towards the fog in almost complete darkness and the only question spinning inside our minds is that why on earth would anyone come here for sex/to buy sex? From the car's window we can see just some fields and warehouses here and there. The employee knows the area very well and knows exactly where to drive. He advises us to look forward where we can see "the fire". We are squinting our eyes and try to look in every possible direction but can only see more darkness and the thick fog. Then we can see "it": a tiny glimmer of light that is growing bigger while our car is getting closer. We understand that the light is actually coming from small flames that are burning in barrels on the side of the road. And in that very moment when our car is swishing by one of the barrels, we realize that there's a tall and beautiful woman standing right next to it. After a couple of seconds we see another "fire" and two ladies standing around it. In complete darkness, in a foggy and cold evening, in the middle of nowhere. The employee drives a little further to find a safe place to turn the car around and park. We grab the thermos bottles and biscuits and walk toward where the women are standing. They clearly know the organisation's employee and greet him cheerfully. We are introduced to them and chat a little bit about the holidays and the beginning of the new year. The employee makes sure that the women have the organisation's contact information. It's freezing cold but the women are wearing just underpants, boots and small jackets. The fire burning in the barrel is warming a bit, but also smoking directly towards them and they are inhaling the smoke. We are shivering from the cold despite our thick winter coats. One of the women turns to look directly into our eyes and smiles, as showing to us that it is time for us to leave. We wish them all the best and get back to the car, — we who even have the possibility to leave from there in a warm car. We start the car and the women wave us goodbye. The fire starts to vanish from our sight little by little. This first encounter was something that stayed in our minds very strongly.

We continue driving along the streets in the fog. The women in the streets have their own spots along the street where they "work" and have to pay "rent" to a "madame". The majority of the women we come across during the night outreach are Nigerian. We also meet some women from Romania and Albania who have their street spots on the other side of the area. On the side of the roads we see broken chairs, water bottles, umbrellas and trash laying around. We were explained that if we see a chair and an umbrella or a bottle next to it, we know that the person is "working" but having a client at that moment. Some of the women "work" alone while some "work" in pairs. The employee of the organisation understands that behind all the smiles and happy greetings there is lot of sadness, fear and anxiety. Thanks to his long work experience in the field the employee has a lot of knowledge and understanding about the power play, monitoring and threats happening in the streets among the women. Competition and power relations are linked to for example observing and reporting to the "madame" being carried out by the "chosen" women ("petit madams"). The fight to survive occuring in the street, with its complex rules, is hard even for a person, familiar with the phenomenon, to understand.

Due to the Italian residence permit, which most of the women in the streets have, they don't have to be afraid of the police for the reason of lacking correct documents. However, an arriving police car often causes a mass escape because of the lack of trust towards the authorities. These women hardly ever report to the police about the violence they experience. Therefore, it is also important to remember that the victims of sex trafficking might never have been able to trust the police or other authorities. This causes challenges both for the organisations offering assistance but also for the investigations around trafficking crimes.

We were wondering how the women get back to their accommodations in the early hours of the night after their “work shift”. We were told by the employee that some of the women take the train back to Milan or some other cities close by, depending on where they are accommodated. The last train of the night leaves pretty soon after midnight and the "target amount" for the night has most likely not yet been earned . In many cases this is where a "papa giro" comes in the picture by offering his "helping hand". "Papa giros" are Italian, often older and lonely men who feel the need to "help" especially the Nigerian women. Even if they have not been clients of sexual services themselves, they have met these women often in the streets during the nights. These men often buy for example new clothes or credit for the women’s phones. As we think of it, these men participate in their own way (whether they fully understand their role in it or not) in the practical arrangements of sex trafficking through driving the women to the streets and driving them back after their "work".

The most important tools for the Fondazione Somaschi's staff members are sensitivity and perseverance. They have known many of the women for several years and some have never contacted the organisation to ask for help or even to booked a medical check-up. Despite this, the employees still stop by them weekly for a short conversation. The employees know that pressuring or moralizing will only break the fragile trust between them and the women, so they are approaching the women by respecting their boundaries. In addition to that, their physical and mental boundaries are insulted/offended every day, being a "sex worker" is generally highly stigmatised. The women are also immigrants (with various residence statuses) and live as "the others" in Italian/western society. Their possibilities for participation are extremely limited. That's why even short, respectful encounters, where the person is seen as who they are, can promote healing.

The organization prefers doing outreaches during the more quiet weekdays because on weekends the demand for "sex services" is higher. The key elements in their work ethics is to respect everybody's agency and their own desire to change the situation. By doing the outreach, the workers try to raise awareness among the victims about their choices in life and the possibilities for getting support from professionals. But the first step is to leave the streets, the "madame" and other traffickers. Making a decision this big, and standing by it, is insuperably difficult for many of the victims because they are constantly controlled by physical and psychological violence. Also the employees are aware of the risks and don't mention the location of the safe house or any specific things about the organisation while doing the outreach. Like we mentioned in our earlier post, there's a risk that the "madames" and infiltrators are trying to get inside the safe house, so everybody who wants to access the assistance program are met personally at a predetermined place. All the information about the safe house and the people who live there are kept confidential. 

Considering the available resources, there are too many victims of sex trafficking victims in need of help. Therefore, the greatest efforts must be targeted at the ones truly wanting to commit to the assistance program. However, part of the organisation’s ideology is that it is never too late to ask for help. That is one of the reasons why the organisation wants to do this outreach activity year after year by trusting in that approaching the women with tee and cookies and even just a short chat, can in the end lead to something bigger: the start of a new life.

The night outreach on the foggy and bleak, kilometers-long road in the outskirts of the city is over for us. After getting back to our hotel room we reflect on the many things we experienced. The strongest emotion of all is a worry mixed with sadness when thinking about the circumstances the sex trafficking victims “work” in every day. On the pitch-dark, shivering cold roads, lacking any kind of protection and safety. It is indeed admirable how much effort and resources the professionals of Fondazione Somaschi put into the anti-trafficking work!
If you want to learn more about the topic, we recommend watching these couple of short videos:

On the Road: 

 One woman's story of sex slavery in Italy: 

Aljazeera (In Italy):

Aljazeera (In Nigeria)

Comments

Post a Comment